Pala palalta, sydän revitään eri suuntiin
Olen tämän kesän aikana joutunut yhä syvempään väsymykseen, josta en löydä ulospääsyä. Harkitsin jo vakavasti, että pyydän päästä irtisanottavien listalle ja sitä kautta vapauteen.  Viime viikko oli kaiken huipennus, kun verenpaine pomppasi yllättäen hurjiin lukemiin ja tuli niin huono olo, että jouduin olemaan käytännössä koko viikon sängyssä. Huominen paluu töihin ahdistaa, mutta vielä enemmän ahdistaa tuleva syksy kokonaisuudessaan, sillä työongelmat ovat vain yksi pieni osa stressiä.  Suurin ongelma on kahdeksankymppinen äitini, joka on tämän kesän aikana mennyt huonoon kuntoon.  Kunnallinen byrokratia yrittää nyt ensin pyristellä hoitovastuustaan erilaisilla kodinhoitomuodoilla, kuten keskuskeittiön tekemän höttöruuan kotiintoimittamisella (josta heitetään viikonloppukäynneillä suurin osa pois, sillä äiti ei muista syödä) ja viikottaisella siivousavulla, joka alkaa ensi viikolla. Päivittäiset puhelisoitotkaan eivät auta, sillä puhelun aikana hän lupaa auliisti mennä jääkaapille ja ottaa ruokaa,  mutta unohtaa asian heti kun on laskenut luurin kädestään. Ennenpitkään on edessä jälleen sairaalareissu ja toinenkin, ennen kuin laitospaikka järjestyy.  Olen miettinyt, kuinka pitkälle oma hoitovastuuni ulottuu - onhan minulla sentään oma perhe, työ ja elämä toisella paikkakunnalla, joista olen myös vastuussa.  Kaikkeen en pysty repeämään. Joku sanoisi, että ihminen pystyy tekemään vain parhaansa, mutta minun korvissani se kuulostaa hirvittävän syyllistävältä. Olen tähän asti tehnyt parhaani ja repinyt itseäni eri suuntiin väkisin.  En vain jaksa enää. En yritä enää parastani,  yritän vain sen mihin voimat riittävät eikä se ole paljon tällä hetkellä.

Tunnisteet: Pohdintaa, Takapakkia

  ¶ 8.49