Kuka puhuikaan haasteista... Sitä saa mitä tilaa. Haasteistahan puhuin viime postauksessani. Ehdin jo nauttia työpaikan haasteista vähän aikaa. Onneksi en osannut katsoa pitemmälle eteenpäin. Nyt pakkaa sekoitettiin taas ja entistä kovemmalla kädellä. Firman johto päätti, että viimeisistä viidestä työntekijästä pitää jättää vain kolme. Sinällään ymmärrettävää, että halutaan karsia menoja, mutta kukahan ne työt mahtaa tehdä? Ai että töitä ei ole enää? No miksi sitten jättää edes ne kolme? Imagon vuoksi, no tietenkin, juupajuu. Ai minkä imagon? No omistajan imagon tietenkin, ja perhesyiden, ja siksi että pääsee kerran vuodessa Suomeen lomalle - maahan jossa on ystävällisiä hymyileviä ihmisiä jotka puhuvat käsittämätöntä kieltä ja joiden tekemä ruoka on täysin syömäkelvotonta. Se on sitä aasialaista logiikkaa, yrittää vain ymmärtää sitä ja hymyillä.

Haasteen asiaan toi se, että me viisi emme ihan noin vain nielleetkään tätä uutta käännettä. Suomalaisittain - olisiko mukana ollut hippunen pohjalaisuuttakin - kävimme jääräpäisesti vastarintaan ja tykitimme pääkonttoriin tukun perusteluja sekä vaihtoehtoja. Kauhunsekaisin tuntein odotimme sähköpostiin tipahtavaa vastausta. Ei tullut sähköpostia. Tuli johtaja itse.

Mutta yllätykseksi johtaja ei hakannutkaan nyrkkiä pöytään. Hän hymyili ja kysyi, olemmeko valmiit laittamaan kaiken peliin, jotta toiminnot saataisiin taas tuloksen puolelle. Mikäli työntekijät itse panostaisivat siihen, että saamme hankittua asiakkaita ja rahaa, hän voisi kärsiä muutaman kuukauden tappioita. Mutta ehtona olisi se, että viisi ihmistä sitoutuisivat asiaan täydellä panoksellaan ja kärsisivät myös seuraukset, mikäli hommaa ei saataisikaan toimimaan.

Onko meillä oikeastaan vaihtoehtoja?

Tunnisteet: Palkkatyö

  ¶ 10.34