keskiviikko, 24. marraskuuta 2010
Hakkaisin päätä seinään jos minulla olisi sellainen
Tie lankeemukseen on päällystetty hyvillä aikomuksilla - vai miten se nyt menikään? No jokatapauksessa ajankohtainen asia tällä hetkellä, kun lojun sängyn pohjalla räkätaudissa. Minulla räkätauti liittyy aina saumattomasti ylirasitukseen ja siitä johtuviin vääriin ruokailutapoihin. Luulisi jo ihmislapsen osaavan pitää huolta kunnostaan kahden burn-outin jälkeen, mutta naismuisti on auttamattoman lyhyt ja huono. No ei auta syyttää ketään muuta kuin itseään.
Elokuussa jo pyysin esimieheltäni lupaa ottaa kahden kuukauden palkatonta stressilomaa väsymyksen vuoksi. No sitä ei myönnetty ja silloin ajattelin, että saapas nähdä kauanko akka jaksaa. Aika kauan, olen ihan hämmästynyt. Etenkin kun koko syksyn on vain tahti kiihtynyt ja stressikäyrä noussut. Nyt parin viikon ajan olen ollut tosi väsynyt, on ollut muistiongelmia ja ympäristökin on jo alkanut huomautella loppuunpalaneesta ulkonäöstäni. Kun sitten sopivasti alkoi maanantaina kesken työpäivän viluttaa ja nenä vuotaa, ilmoitin jääväni sairaslomalle. Ainoa fiksu teko pitkään aikaan. Tosin jos olisin ollut ihan fiksu, niin olisin hakenut työterveyslääkäriltä stressilomaa jo aikoja sitten - eikä se sitten olisikaan enää ollut palkatonta. Välillä sitä vaan yrittää ylittää itsensä firman hyväksi vaikka vastoin parempaa järkeään.
Järjellä ei kyllä suoraan sanottuna ole mitään tekemistä stressin kanssa. Nyt sen taas huomaa, kun makaa sängyssä tekemättä mitään. Ensimmäiset kaksi päivää ovat yhtä tuskaa. Päässä pyörivät tekemättömät työasiat ja muistilista kasvaa kasvamistaan. Ensin sitä syyttää itseään siitä, että on ajautunut tällaiseen tilanteeseen. Sitten syyttää firmaa. Sitten tulevat kaikki muut tunteet laidasta laitaan: itsesääli, suru, huoli, kapina, hyväksyminen. Tällä hetkellä olen jossain huolen ja hyväksymisen välivaiheilla. Kokemuksesta tiedän, että vasta hyväksymisen jälkeen pystyn rentoutumaan täydellisesti ja vasta sen jälkeen alkaa palautuminen. No onneksi eritteitä tuntuu riittävän vielä muutamaksi päiväksi, että saan hyvällä omallatunnolla jatkaa tätä vuoristorataa.
Elokuussa jo pyysin esimieheltäni lupaa ottaa kahden kuukauden palkatonta stressilomaa väsymyksen vuoksi. No sitä ei myönnetty ja silloin ajattelin, että saapas nähdä kauanko akka jaksaa. Aika kauan, olen ihan hämmästynyt. Etenkin kun koko syksyn on vain tahti kiihtynyt ja stressikäyrä noussut. Nyt parin viikon ajan olen ollut tosi väsynyt, on ollut muistiongelmia ja ympäristökin on jo alkanut huomautella loppuunpalaneesta ulkonäöstäni. Kun sitten sopivasti alkoi maanantaina kesken työpäivän viluttaa ja nenä vuotaa, ilmoitin jääväni sairaslomalle. Ainoa fiksu teko pitkään aikaan. Tosin jos olisin ollut ihan fiksu, niin olisin hakenut työterveyslääkäriltä stressilomaa jo aikoja sitten - eikä se sitten olisikaan enää ollut palkatonta. Välillä sitä vaan yrittää ylittää itsensä firman hyväksi vaikka vastoin parempaa järkeään.
Järjellä ei kyllä suoraan sanottuna ole mitään tekemistä stressin kanssa. Nyt sen taas huomaa, kun makaa sängyssä tekemättä mitään. Ensimmäiset kaksi päivää ovat yhtä tuskaa. Päässä pyörivät tekemättömät työasiat ja muistilista kasvaa kasvamistaan. Ensin sitä syyttää itseään siitä, että on ajautunut tällaiseen tilanteeseen. Sitten syyttää firmaa. Sitten tulevat kaikki muut tunteet laidasta laitaan: itsesääli, suru, huoli, kapina, hyväksyminen. Tällä hetkellä olen jossain huolen ja hyväksymisen välivaiheilla. Kokemuksesta tiedän, että vasta hyväksymisen jälkeen pystyn rentoutumaan täydellisesti ja vasta sen jälkeen alkaa palautuminen. No onneksi eritteitä tuntuu riittävän vielä muutamaksi päiväksi, että saan hyvällä omallatunnolla jatkaa tätä vuoristorataa.
Tunnisteet: Kootut pottuuntumiset, Takapakkia
¶ 15.03
